Väinö 100 vuotta


Kotiseutuneuvos Väinö Oskari Tuomaalan syntymästä tulee 30.8.2016 kuluneeksi 100 vuotta. Sen kunniaksi muistelemme häntä monin eri tavoin tänä juhlavuonna.
Kun mietimme Väinön saavutuksia, näkyvimpänä niistä nousee esiin Evijärven Kerttuankylässä sijaitseva Väinöntalo, Suomen suurin talonpoikaismuseo.
Väinön tie kohti suurta unelmaa museon perustajaksi ja talonpoikaisen kansankulttuurin tallentajaksi alkoi jo hyvin nuorena. Sille tielle häntä oli ohjaamassa ja tukemassa taitava tarinankertoja ja perinteitä kunnioittava äidinisä, Matti Lahti, jota myös Keski-Matiksi kutsuttiin.
Vuonna 1933 ollessaan vasta 17-vuotias Väinö oli ehtinyt ahkeroida henkisen kansanperinteen parissa palkitsemisen arvoisesti. Hän oli kirjoittanut muistiin Evijärveltä ja lähipitäjistä niin paljon sananparsia, että hän ylsi kokoelmallaan toiselle sijalle suuressa valtakunnallisessa kilpailussa.
Seuraavana vuonna hän lähetti palkitsemisen arvoisia perinnekeräyksiään Sanakirjasäätiölle, jolta sai lukuisia palkintoja myöhemminkin.
Samana vuonna hän kartutti ensimmäisen kerran myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmia.
Vuonna 1935 Kalevalan 100-vuotisjuhlan tarinankeruukilpailussa hän voitti kokoamillaan tarinoilla jälleen toisen sijan. Tämän jälkeen nuori Tuomaala luettiin jo Elias Lönnrotin ja Samuli Paulaharjun jälkeen Suomen kolmen ansioituneimman perinnekeräilijän joukkoon.
Tuohon aikaan, jolloin ruumiillista työtä arvostettiin yli kaiken, monet naureskelivat Väinön touhuille. Vähättelyä esiintyi myös kotipiirissä. Väinö oli nollapoika ja viisi vuotta vanhempi Niilo-veli oli paras-mies.
Vastavoimista huolimatta isoisä uskoi Väinön tekemisiin. Hän oli nuoren miehen innoittaja ja vankkumaton tuki aina kuolemaansa, vuoteen 1939 asti.
Henkisen kansankulttuurin keräämisen rinnalla Väinö kasvatti esinekokoelmaansa kotitalonsa aitassa Evijärven Kerttuankylässä. Nuohottuaan kotinurkat hän siirtyi naapureihin ja polki pyörällään toisiin kyliin asti.
Kun nuoret miehet kulkivat aitoissa tyttöjen takia, Väinö etsi niistä vanhoja, käytöstä poistettuja esineitä. Väinön vanhimman pojan, Juhani Tuomaalan, kertoman mukaan Ilkka-lehden toimittaja oli artikkelissaan antanut siitä syystä tälle nuorelle keräilijälle nimen ”Luttinuohooja”.
Saatuaan kahden vuoden kaupalliset opintonsa Vaasassa päätökseen vuonna 1938 eteen tuli työn hakeminen. Työpaikat kaupan alalta löytyivät vuorollaan Virroilta, Lappajärveltä ja Evijärveltä.
Siitä alkoi rahan säästäminen unelmia varten. Mutta opintojen takia lykkääntynyt armeija oli hoidettava myös. Asepalveluksen suoritettuaan Väinö joutui pian jatkosotaan. Sinne hän lähti alikersanttina. Omat suunnitelmat ja haaveet piti jättää. Mutta keräilyinto ei suostunut jättämään Väinöä. Hän ei päässyt siitä eroon edes sodan melskeissä.
Jatkosodan vuosina 1941–1944 Väinö onnistui pelastamaan ja lähettämään Karjalasta Suomen Kansallismuseolle suuren määrän hävityksen jalkoihin jäänyttä kansatieteellisesti arvokasta esineistöä. Kansallismuseon antaman palautteen mukaan hän oli kansankulttuurin tuntijana Suomen parhaimmistoon kuuluva, vaikka oli vain itsekseen opiskellut alaa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon hän lähetti Äänislinnasta talteen ottamiaan, jonkun aikaisemmin keräämiä, runoja. Samoin hän lähetti vepsäläisiltä keräämiään lauluja. Näin myös henkisen kansanperinteen kerääminen jatkui sodasta huolimatta.
Pelastustyön mahdollisti se, että Väinö toimi joukkueenjohtajana ja liikkui pioneerikomppanian kanssa laajalla alueella. Ja varsinkin myöhemmin, kun hänet siirrettiin komppanian lääkärin aliupseeriksi, kirjuriksi ja varastonhoitajaksi, hänellä oli lupa kulkea vapaammin ja laajemmin.
Samaan aikaan sotilaiden keskuudessa riehui punatauti, joka vei lopulta Väinönkin sairaalaan. Vaikeiden jälkitautien vuoksi hänen sairaalahoitonsa venyi vuoden 1943 marraskuusta aina elokuulle 1944 asti. Keräilytyö sota-alueella ei enää ollut mahdollista.

Kuten ketä tahansa taiteilijaa; maalaria tai kirjailijaa, myös Väinöä ajoi eteenpäin palava halu. Hän tahtoi kertoa rakennusten ja esineiden avulla Järviseudun talonpoikien entisaikojen elämänmenosta, vangita heidän arkensa ja sunnuntainsa suuren talon sisään ja moniin pihapiirin rakennuksiin.
Joidenkin ihmisten pilkka ja vähättely eivät onnistuneet lannistamaan häntä. Joskus nuorena, kun vaikeita hetkiä tuli, hänellä oli tukenaan kannustavia ihmisiä. Monta heitä ei alkuun löytynyt, mutta he olivatkin sitten yhtä vahvoja kuin isoisä oli ollut.
Myöhemmin, kun Väinön avioliitto joutui koetukselle hänen valtavan keräilyharrastuksensa takia, edessä oli valinnan paikka. Kahden pojan isänä häneltä odotettiin perheenisän roolia. Mutta keräilyinnostus ei hellittänyt. Vaimolle se oli liikaa. Vuoden 1944 helmikuussa solmittu avioliitto Maissi Wilenin kanssa päättyi virallisesti eroon v. 1960.
Väinö jätti liike-elämän pian sodan jälkeen saatuaan kotiseutusihteerin viran Etelä-Pohjanmaan Maakuntaliitossa. Samanlaisessa työssä hän toimi myös Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseurassa neljänä vuonna. Näissä viroissa hän joutui kiertämään maakuntaa ja pitämään puheita eri tilaisuuksissa. Hän sai samalla tilaisuuden sekä tutkia, kerätä että levittää vanhaa talonpoikaista kansankulttuuria niin vanhojen kuin nuorten ihmisten parissa. Myös hänen kirjallinen tuotantonsa kansankulttuurin opettamisessa ja tunnetuksi tekemisessä oli mittavaa.
Tunnustuksena suurista kulttuuriteoistaan, museo niistä suurimpana, hänet palkittiin vuonna 1969 ensimmäisenä maassamme kotiseutuneuvoksen arvonimellä.
Museokartanon rakentaminen alkoi, kun Väinö osti v. 1954 kotitalonsa vierestä noin hehtaarin suuruisen maapalan. Alkukesästä seuraavana vuonna paikalle tuotiin museota varten ensimmäinen rakennus. Se oli Kortesjärven Ylikylän Tepon talosta peräisin oleva 1700-luvun luhtiaitta. Se haettiin sieltä koko perheen voimin. Samoin tuotiin Kortesjärveltä pieni sulkanurkkainen aitta, jossa oli vuosiluku 1707.
Vuonna 1956 siirrettiin komea tuulimylly Lappajärven Itäkylän Keski-Kujalasta. Näin rakennukset lisääntyivät vähitellen, vuosi vuodelta. Tuli esimerkiksi savutupa Alajärven Menkijärven Seppälästä ja kirkkoaitta vuodelta 1684 Evijärven Särkikylästä. Ruotsalaiselta alueelta siirrettiin vain kaksi rakennusta; vuodelta 1619 oleva riihi Teerijärveltä ja liiteri-talli Ähtävältä vuonna 1975.
Nykyään rakennuksia on kaikkiaan 20 kpl ja luetteloitujen esineiden lukumäärä lähentelee 20.000 kappaletta.

Keväällä 1957 Väinö osti maanviljelijä Vilpas Saarelta Vetelistä, äidinäitinsä syntymäpitäjästä, Alperin mestarin komean kaksikerroksisen talon. Talossa oli neljä isoa tupaa, kymmenen kamaria ja kaksi porstuaa.
Jo saman vuoden syksyllä kuortanelaiset muurarit pystyttivät talolle luonnonkivistä perustuksen. Yksistään kivien ajaminen vaati jo valtavasti työtä. Lähinnä hevospelillä ja muutaman traktorin voimin Lahden Erkin ja Miinan pitkä pellonympärysaita vaihtoi maisemaa. Seuraavana keväänä, kun Alperin mestarin talo oli saatu purettua Vetelissä, se ajettiin uudelleen rakennettavaksi Evijärven Kerttuankylään. Tavaraa oli paljon, peräti 22 autokuormallista.
Kylän oma kirvesmiesmestari, Felix Ahto, oli johtamassa varsinaisen rakennuksen pystyttämistä, mikä alkoi keväällä 1958.
Talkootyön voima osoitti Alperintuvankin kohdalla jälleen mahtinsa ja joudutti työtä. Valtava urakka saatiin läpi kahdessa vuodessa.
Talo vihittiin juhlavin menoin museokäyttöön heinäkuun 24. päivänä 1960. Samassa juhlassa Väinö ilmoitti omassa puheenvuorossaan luovuttavansa museokartanon kaikki 7 rakennusta sekä niihin keräämänsä esineet nimeään kantavalle säätiölle, jonka tehtävänä oli jatkossa huolehtia Järviseudun Museon eli Väinöntalon ylläpitämisestä ja kehittämisestä. Omistamansa tontin hän vuokrasi säätiölle 50 vuodeksi yhden markan vuosivuokraa vastaan.

Väinöstä on valokuva, jossa hän seisoo portaalla museotalon komean ulko-oven edessä. Tavallisen näköinen kuva, mutta se kertoo joillekin katsojille paljon. Sopii miettiä, tahtoiko Väinö puukaiverruksin koristellun oven avulla kertoa jotain. Jos näin oli, hänen sanomansa olisi melko varmasti ollut tällainen: ”Tämä kaunis ja vahva ovi tuolla takanani on kuin minun isoisäni; avattuasi sen pääset matkalle suureen seikkailuun”.
Väinö teki keräystyötään ja museonsa vaalimista säätiömuotoisenakin innostuneena ja rakkaudella. Toisen vaimonsa Lean kanssa hän onnistui työssään hienosti, kunnes surullisella tavalla huhtikuun 2. päivän iltana vuonna 1975 vain 59-vuotiaana menehtyi autokolarissa Kurikassa.
Kotiseutuneuvos Väinö Tuomaalaa oli saattamassa hänen viimeisellä matkallaan synnyinseudun multiin perheen ja suvun ohella valtava joukko ihmisiä maakunnasta ja pääkaupunkiseudulta.
Hänen arkkunsa oli ensimmäinen, jolle Evijärven kirkossa on laskettu myös tasavallan presidentin seppele. Se kertoo miehestä paljon. Se kertoo jopa sen, että Väinö oli 59-vuotiaana saavuttanut enemmän kuin sen unelman, jota kohti hän nuorena lähti kulkemaan.
Väinöntalo oli säätiön hoidossa vuoteen 1989 saakka, jolloin se siirtyi Evijärven kunnan omistukseen. Kunta on kehittänyt ja vaalinut Väinön elämäntyötä kauniilla tavalla.
Museossa käydessämme voimme hyvillä mielin todeta, että Väinö Oskari Tuomaala elää.
 Aila Järvelä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti